Jumissa

Käsikirjoituksessa on 116 000 merkkiä ja olen jumissa. Tai olin. Nyt minulla alkaa olla aavistus, kuinka saan pattitilanteen ratkaistua.

Kaikki alkoi siitä, että olen hiukan hätäinen luonteeltani. Kirjoitin käsikirjoituksen viimeisen lauseenkin jo aikoja sitten. Jossain välissä tajusin, että tarina etenee liian hätäisesti, se on kuin luuranko, joka tarvitsisi lihaa ympärilleen. Nyt olen kirjoitellut sitä lihaa, kunnes vastaan tuli ensimmäinen todellinen este. Tapahtumissa oli liian iso hyppy: ei voi olla äärimmäisen tärkeää takautumaa ja heti sen perään lukua, jossa on iso paljastus koko jutun juonesta. Paljastusta täytyy valmistella, lukijaa täytyy kuljettaa hiukan hitaammin sitä kohti. Mutta mitä reittiä?

Tänä aamuna keksin vastauksen. Se on kissa. Se on iso, harmaaraidallinen, paksuposkinen kollikissa, jonka toinen korva on revennyt. Se on sellainen kissa, joka ei väistä ketään eikä mitään.

Enempää en paljastakaan, vaan olen kissoineni valmis jatkamaan kirjoittamista. Harmi vaan, että yhden kohdan muutos käsikirjoituksessa tarkoittaa koko tekstin läpikäymistä, sillä ärhäkkä kissa saattaa muuttaa monta asiaa kokonaisuudessa. Kissat ovat sellaisia.

Rytmi

Päiviin on muodostunut selkeä rytmi. Aamupalan jälkeen lähden hoitamaan sekalaisen eläintarhani. Se vastaa aamujumppaa tai -lenkkiä. Hommien jälkeen olen tarpeeksi herännyt istahtaakseni koneen ääreen. Kahvia, teetä ja kaakaota kuluu hävyttömän paljon kirjoittaessa, mutta tekstiäkin on syntynyt.

Pääsen sisälle tarinan maailmaan lukemalla ja korjailemalla edellispäivänä kirjoitettua. Minulla on myös jonkinlainen synopsis käsikirjoituksestani, mutta tarinapa ei aina menekään kuten olin suunnitellut. Se saattaa harjauttaa minut pienille sivupoluille, henkilöhahmot vaativat enemmän tilaa itselleen tai kieltäytyvät kokonaan toimimasta kuten oli ajatellut. Tänäänkin kaksi heistä kehitti keskenään aivan yllättäen mehevän riidan. Ei ole tylsää kirjoittajan työ.

Iltapäivällä, joskus yhden, kahden maissa luovutan. Pää on tyhjä ja teksti toivottavasti kohdassa, josta on hyvä jatkaa huomenna. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarina unohtuisi loppupäiväksi. Mitä erilaisimpien askareiden lomassa voi juolahtaa mieleen, että sillä tavallahan sen henkilön pitää sanoa, tai juuri sitä asiaa pitää vielä terävöittää tekstissä. Vielä en sentään ole alkanut jutella henkilöhahmoilleni.

Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Se on elämistä vähintään kahdessa todellisuudessa yhtä aikaa  - ja joskus on vaikea sanoa, mikä todellisuuksista on todellisin.

Matka on alkanut

Tämä kuva on otettu 1.5. 2013. Se on minulle tärkeä päivämäärä. Silloin alkoi virallisesti puolen vuoden virkavapauteni kirjastotyöstä. Olen Pohjanmaan taidetoimikunnan puolivuotisen apurahan turvin kirjoittamassa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. 

Vielä en tarkkaan tiedä, minne polku minut johtaa. Kirjoittaminen on kuitenkin mielestäni lähtenyt hyvin käyntiin, kolmisenkymmentätuhatta merkkiä kasassa - jos niitä nyt on mitään mieltä laskea.

Kauhuissanikin olen. Käsikirjoitukseni päähenkilö on 17-vuotias. Mitä minä tiedän tämän päivän seitsemäntoistavuotiaiden elämästä? Millaisessa maailmassa he elävät? Olen toki yrittänyt ottaa selvää, päästä  lukemalla ja kuuntelemalla sisälle nuorten maailmaan. Olen yrittänyt siepata tunnelmia ja vaikutelmia, jonkun sanankin sieltä täältä.

Onnekseni päähenkilöni ei kuitenkaan ole kovin tavallinen. Onnekseni hänelle tapahtuu asioita, joita ei normaalisti tapahdu. Onnekseni hän elää maailmassa, jota kovin monet eivät jaa. Suurin onni taitaa kuitenkin olla se, että minäkin olen joskus ollut 17-vuotias. 

Eiköhän tämä tästä. Nyt ei ehkä kannattaisi edes kovin paljon kysellä, kirjoittaa vaan. Kysymysten aika tulee myöhemmin.