Kirjoittajan pää

Valo lisääntyy, marjapensaiden ja hedelmäpuiden silmut paisuvat, varpuset sirputtavat innolla ja kissa paistattelee päivää portailla. Vaan mitä tekee kirjoittaja?

Yrittää ehtiä kaiken: Välillä hän sulkee silmänsä koko keväältä, kirjoittaa uutta novellia, oikolukee tulevan lastenkirjan käsikirjoitusta ja korjailee palautteen perusteella vanhaa novellia. Välillä hän toki käy puutarhassa tai lampolassa huhkimassa, istuu työpöytänsä äärellä kirjastossa ja käy juoksulenkillä tuulettamassa päätään.

Joskus sinne kirjoittajan päähän tunkee kummallisia ajatuksenpätkiä: Pääsisi kai sitä helpommallakin? Miksi kummassa pitää kirjoittaa, kun töitä ja kiirettä on muutenkin? Kuka törppö on hommannut kaikki nuo eläimet hoidettavakseen? Kannattaisiko kirjoittaa vähemmän ja parempaa? Vaikka yksi novelli kymmenessä vuodessa. Vai onko tällä kirjoittajalla yhtään mitään sanottavaa, saatikka kykyä sanoa se?

Sitten kirjoittajan ylikuormitettu pääraukka taas rauhoittuu hetkeksi keskeneräisen tehtävän ääreen ja jostain tulee hetkeksi varmuus, että juuri nyt näin on ihan hyvä. Että mahdotonta olisi ihan toisin, köyhempää ja hiljaisempaa.

Juuri nyt se pää taas vallan surisee ja kirjoittaja intoilee. Hänet on nimittäin kutsuttu alakouluihin kirjoittajavierailulle. Ja saa vinkatakin. Saa omien kirjojensa lisäksi kertoa ihanista, kummallisista, pelottavista, jännittävistä, koskettavista ja vaikka mistä kirjoista. Saa tavata pieniä lukijoita, joilla on tarinoidennälkä ja lorujenjano, joilla on pienet siivet kantapäissä ja mahtavia tuulia hiuksissa. Miten etuoikeutettua onkaan tavata heitä!

Sellainen se kaikkiaan on, pienen kirjoittajan pää. Vähän liian täynnä kaikkea, vähän liian innostunut kaikesta ja ajoittain mahdottoman epävarma itsestään. Ja siihen on nyt tyytyminen, sillä edes ulkomaisesta nettikaupasta ei tiettävästi ainakaan vielä saa tilattua uutta.

Tulevaa

Vuoden 2013 lopussa sain kuulla hyviä julkaisu-uutisia. Ennen virkavapaata kirjoitin yhdessä toisen kirjailijan kanssa varhaisteini-ikäisille suunnatun jännitys/kauhunovellikokoelman. Sen julkaisujuhlia vietetään huhtikuussa 2014!

Vuodenvaihde onkin sujunut tiiviisti tarinakokoelman kimpussa tekstiä hioen, nimiehdotuksia heitellen ja kuvitusluonnoksia kommentoiden. Kirjoittaminen kimpassa on sekä ihanaa että haasteellista. Mahtavaa on se, että työ ei ole yksinäistä. Toisen ideat ruokkivat omia ja parhaimmillaan kokonaisuus on jotain ihan uutta ja upeaa molemmille. Toinen puoli on se, että pilkkua viilatessa ja muutoinkin täytyy ottaa huomioon kustannustoimittajan kommenttien lisäksi myös toisen kirjoittajan mielipiteet. Omastakin tekstistä tulee yhteistä omaisuutta, sen on palveltava kokonaisuutta. Onneksi minulla on tässä hankkeessa paitsi hyvä kirjoittajakaveri myös loistava kustannustoimittaja, joka osaa sekä kuunnella kirjoittajia, että sanoa tarvittaessa viimeisen sanan.

Yhteistyötä on opeteltu myös toisella rintamalla. Taidetoimikunnan romaanikurssista jäi elämään neljän kirjoittavan naisen ryhmä. Kokoonnumme säännöllisesti, annamme palautetta teksteistä ja onpa meillä vireillä yhteinen tietokirjahankekin. Kustantaja näytti alustavasti vihreää valoa tällekin kirjalliselle projektille, joten parhaimmillaan ensi vuonna saan viettää kaksia julkkareita. Tietokirja onneksi ilmestyy vasta syksyllä, mutta käsikirjoituksen deadline on toukokuussa, joten laakereilla ei lepäillä keväälläkään.

Jotta aika ei kävisi missään välissä pitkäksi, olen lisäksi alkanut kirjoittaa novelleja. Aikuisille. Käsittämätöntä. Olen tähän asti kuvitellut, ettei minulla ole aikuisille mitään sanottavaa. Onneksi novelleilla ei sentään ole mitään määräpäivää. Paitsi että suunnittelin kirjoittavani yhden joka kuukausi. Vuoden lopussa olisi kokoelma kasassa. Oi voi, kuulostaa pahasti uudenvuoden lupaukselta.

Oppimassa ja ohjaamassa

Marraskuu meni ilman, että kuulin kertaakaan Heikki Salon laulavan yli taivaan raahautuvista varisparvenkaltaisista päivistä. Eivätkä päiväni raahautuneet, pikemminkin vilistivät.

Pohjanmaan taidetoimikunnan järjestämä romaanikurssi jatkui vielä marraskuussakin. Antoisa kurssi toi yhteen kymmenen erilaista kirjoittajaa, antoi monia uusia näkökulmia omaan tekstiin ja intoa tekemiseen. Innosta huolimatta romaanikurssia varten suunniteltu käsikirjoitus on tällä hetkellä huilaamassa. Tiedän kyllä nyt, miten jatkaa, mutta se vaatii vielä jonkin verran taustatyötä.

Oppilaana olemisen lisäksi olen taas pitkästä aikaa myös ohjannut. Vaikka tietenkin tuntui raskaalta työviikon jälkeen ajella perjantai-illaksi ja lauantaipäiväksi Vaasaan, haihtui väsymys motivoituneen, lahjakkaan ryhmän kanssa tuota pikaa. Todennäköisesti ohjaamistaitoni olivat vähän ruosteessa, mutta siitä huolimatta novellikurssilla syntyi upeita kirjoituksia, niin seitsemän virkkeen novelleja, raapaleita kuin täyspitkiä novellejakin.

Myös kirjamessut Areenassa olivat ja menivät. Kokonaisyleisömäärä taisi olla pettymys, mutta silti tapahtuma oli mielestäni hyvä. Kirjaston osastolla teimme e-kirjakyselyä ja saimme muutenkin palautetta kirjaston palveluista. Haastattelin useaan kertaan Milla Paloniemeä ja kerran mukana olivat Pöyröötkin. Merja Mäen kanssa juttelimme lastenkirjallisuuden kirjoittamisesta yleisön edessä ja muutamaan kertaan luin lastenrunojani pienemmällä lavalla. Lapsia yleisössä ei tosin ollut, mutta herrat ja rouvat taisivat nauttia lastenrunoista yhtä lailla.

Seinäjoen kirjamessuilla oli liikkeellä myös  melkoinen joukko kirjabloggaajia:
http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2013/11/terveisia-seinajoen-kirjamessuilta.html
http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/2013/11/seinajoen-ensimmaiset-kirjamessut.html
http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2013/11/ressiton-viikonloppu-eli-kirjamessuja.html
http://satunluetut.blogspot.fi/2013/11/seinajoen-ensimmaiset-kirjamessut.html
http://latenightbookclub.blogspot.fi/search?updated-max=2013-11-25T19:08:00%2B02:00&max-results=1
http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta/seinajoen-kirjamessut

Ei voi kuin yhtyä bloggaajien toiveeseen, että messuja Seinäjoella järjestetään jatkossakin, vaikka yleisötavoite ei täyttynytkään.

Työntäyteisen marraskuun jälkeen seuraa luonnollisesti kevytkenkäinen joulukuu rientoineen. Juhlinnasta huolimatta aion kirjoittaa. Harmillista vain, että kuriton alitajuntani ei suostu ahkeroimaan pelkästään romaanikäsikirjoituksen parissa vaan tuottaa lähes solkenaan mitä kummallisempia novelli-ideoita. Mihin tarttua, kas siinä pulma!

Eri maailmoissa

Päivätyöt ovat puolen virkavapausvuoden jälkeen alkaneet. Kummallista kyllä, elämä ei loppunutkaan siihen, ei sinne päinkään. Kun on saanut etäisyyttä työelämään ja keskittynyt täysin muihin asioihin, on jälleen energiaa, innostusta ja kärsivällisyyttä kohdata työelämän haasteet ja kiireet.

Yllätyksekseni olen huomannut, että ihan tavalliset rutiinityötkin tuntuvat taas mukavilta. Jokainen päivä on erilainen ja pientenkin ongelmien ratkaisu on palkitsevaa. Työkaverit ovat ihan loistavia persoonia ja hommat ovat hoituneet mallikkaasti, vaikka olen ollut poissakin. Onnistunut töihinpaluu siis.

Jotain luulen kuitenkin oppineeni puolen vuoden vapaallani. Jatkossa ainakin yritän ottaa vapaa-ajalla rennosti. En haali ylimääräisiä töitä ja velvoitteita, vaan teen juuri sitä, mikä tuntuu mukavalta ja rentouttavalta. Tämä ei tietenkään koske kirjoittamista. Intohimo siihen on aina olemassa ja aiheita pulpahtelee pyytämättä. Mitään pakkoa saada joka vuosi julkaistuksi jotain ei kuitenkaan ole.

Tämän blogin aloitin keväällä siitä syystä, että olisi helppoa jälkikäteen kirjoittaa apurahan myöntäjille raportti tekemisistäni. Oman kirjoittamisen tarkastelu kirjoittamalla siitä aika ajoin on kuitenkin kummallisen palkitsevaa sekin. Jatkan siis blogiani, vaikkei tällä taida kovin monta lukijaa ollakaan. Ja, omituista kyllä, sekin tuntuu ihan hyvältä. Kirjoitan etupäässä itselleni ja jos jotakuta kiinnostaa, niin saa toki lukea ja kommentoidakin.

Juuri nyt minulta kysellään kovasti, milloin vapaalla kirjoittamani kirja julkaistaan. Kirjamaailmassa asiat eivät yleensä tapahdu kovin nopeasti. Syksyllä kustantamoon lähettämääni käsikirjoitusta ei ole vielä kommentoitu. Lähetin sen poikkeuksellisesti vain yhteen paikkaan ja olen varautunut siihen, että saan kierrättää sitä vielä muuallakin ennen kuin se joskus päätyy kansiin. Ehkä joudun vielä moneen kertaan kirjoittamaan käsikirjoituksen uusiksikin. Tarinaan ja sen henkilöihin uskon kuitenkin itse niin paljon, että tavalla tai toisella se kohtaa vielä lukijansa.

Muitakin vireillä olevia kirjaprojekteja on. Kirjoitimme aiemmin erään toisen kirjailijan kanssa yhdessä käsikirjoituksen, jolle nyt alustavasti on väläytelty vihertävää valoa kustantamosta. Mitään muuta en kuitenkaan uskalla sanoa. Tähän mennessä olen saanut oppia, että kustannusmaailmassa mikään ei ole varmaa ennen kuin sopimukset on allekirjoitettu.

Valoa marraskuuhun ja uskoa kirjoittamiseen tuovat kuitenkin Seinäjoella järjestettävät kirjamessut. Parin viikon päästä Areena täyttyy kirjailijoista ja kirjan ystävistä, niin uskon. Siellä olen minäkin, tulkaahan juttusille.

 

Uusi matka

Se on alkanut. Olen kulkenut aivan uutta polkua jo sellaisen matkan, ettei paluuta enää ole. Minun ei tietenkään pitänyt aloittaa uuden romaanin käsikirjoittamista näin pian. Voihan olla, että joudun vielä tekemään aikaisempien tekstien kanssa paljon töitä. Puhumattakaan, että varsinaisen päivätyöni alkaminenkin häämöttä muutaman viikon päässä. Mutta siitä huolimatta, onnellisesti tai onnettomasti, tässä sitä nyt ollaan, keskellä uutta kirjoitusprosessia.

Syy on osaksi Pohjanmaan taidetoimikunnan, joka päätti tarjota aivan vastustamattoman romaanikurssin meille alueen kirjoittajille. Hyvä ohjaaja, mielenkiintoisia luentoja (tulossa vielä!) ja sopivan kokoinen vertaisryhmä muita romaanikäsikirjoitusten kanssa painivia kirjoittajia - siinäpä syötti johon tartuin. Sinänsä hassua, mutta myös hyvin opettavaista, olla koulun penkillä, kirjoittajaohjattavan asemassa pitkän tauon jälkeen. Olenhan itse vetänyt kirjoittajakursseja ja siihen kouluttautunutkin. Mutta siitä omasta virallisesta ohjattavan asemasta on aikaa melkein parikymmentä vuotta. Näin ne roolit vaihtelevat, kiertävät ja palaavatkin.

Uudesta käsikirjoituksesta uskallan sen verran kertoa, että taas nuorista ja varmaan nuorille. Ja dystopiaa tällä kertaa. Toisaalta harmillista kirjoittaa lajia, jota "kaikki" muutkin juuri nyt tuntuvat kirjoittavan, mutta kun se tarina vaatii. Ja ne henkilöt. Henkilöt, joihin olen tutustunut jo niin hyvin, etten voi heitä enää heitteillekään jättää. Kirjoittamista on siis jatkettava, sillat ylitettävä, suot rämmittävä.

Mitäs sitten?

Työhuoneeni ilmoitustaululla on lappu: Käsikirjoitus lähti PDF-tiedostona 12.8. XX kustantajalle. Sinne se proosallisesti livahti sähköpostin liitteenä, ei romanttisesti ruskeana kirjekuorena uteliaiden postineitien silmien alla, kuten Vihervaaran Annan käsikirjoitukset.

Virkavapaata ja apurahaa on kuitenkin jäljellä vielä reilut kaksi kuukautta. Nytkö vain odotellaan kustantajan vastausta ja pyöritellään peukaloita? Ei sentään. Juuri valmistui ensimmäinen versio pitkähköstä novellista. Se on varsin erilainen kuin mikään aiemmin kirjoittamani, mutta toisaalta olen siihen juuri nyt myös aika tyytyväinen. Kokemuksesta tiedän, että huomenna novellini todennäköisesti vaikuttaa ala-arvoiselta, ylihuomenna se taas voi olla ihan kelvollinen jne.

Novellin genrestä en myöskään ole aivan varma, ehkä dystopia kuitenkin on paras määrittely. Ja ideahan tuli alun perin Facebookin päivityksestä, jossa eräs suosittu nuortenkirjailija kertoi hassun väärinluetun sanan Peter Nygårdin keikkabussin kyljestä. Kaikki alkoi siis tuosta yhdestä sanasta. Toki sen jälkeen on tehty taustatyötä, luettu esimerkiksi Jussi Laitisen Valomerkki ja otettu selvää Saharan luonnosta. Epäilen kuitenkin, että jotain asiavirheitä tekstiin on vielä saattanut jäädä, siksipä pitää tekstin muun stilisoinnin lisäksi vielä tarkistaa faktoja, ennen kuin voin sanoa novelliani mielestäni valmiiksi.

Nyt pitäisi ottaa työn alle myös mustavalkokuvitus kesällä valmistuneeseen satukokoelmaan. Kimpassa kirjoitettu kokoelma myös todennäköisesti kuvitetaan yhdessä erään toisen kirjoittajan kanssa, joten koko urakka ei onneksi ole minun työpöydälläni.

Kaiken kaikkiaan olen kirjoittanut vapaallani melko paljon ja keskenään hyvin erilaisia tekstejä. Kun aivoissa ei pyöri tavanomainen työasioiden vinha sekamelska, siellä sikiää mitä kummallisempia kirjoitusideoita ja henkilöhahmoja. Luulenpa, että virtuaalisen työpöytäni laatikkoon putkahtaa vielä novelli tai toinenkin, ennen kuin kirjoitusvapaa loppuu.

Muuten, jos uteliaisuutesi tekstieni suhteen heräsi, minun ja muiden Pohjanmaan kirjailijoiden tekstejä voi tulla kuulemaan Seinäjoelle Mallaskosken Panimoravintolaan 28.8. klo 19 lähtien. Lupaan ottaa mukaan nuorille aikuisille tai aikuisille suunnattua aivan tuoretta tekstiä.

.

Repliikkiviivat

Nuortenromaanin käsikirjoitukseen liittyy paljon duunia, jolla ei ole juurikaan tekemistä mielikuvituksen tai luovuuden kanssa. Tällä hetkellä on menossa sellainen takapuolta puuduttava vaihe kuin kielentarkistus. Huomasin, että repliikkiviivani ovat vääriä, joten joudun korjaamaan ne tällä kertaa yksitellen koko tekstiin. Samalla korjailen isoja alkukirjaimia, pilkkuja ja pisteitä. Täysin virheetön tekstistäni tuskin tulee, mutta toivottavasti tarpeeksi virheetön, jotta kustannuspäätös ei kaadu puuttuviin välimerkkeihin.

Kun teksti on aika pitkä (minun mittakaavassani 157 000 merkkiä on jo pitkä), menee kielen korjailuunkin yllättävän paljon aikaa. Se on hiukan tuskallista, sillä jostain syystä tuoreet, villit henkilöhahmot jo vikuroivat päässäni ja vaativat itselleen elämää. Vielä en ole antanut itselleni lupaa aloittaa mitään uutta, mutta  luulenpa, että ainakin novellin tai kaksi vielä kirjoitan, ennen kuin apurahakauteni päättyy.

Mietin myös sitä, vaikuttaako vuodenajan vaihtuminen kirjoitusintoon. Kun luonto kääntää uutta lehteä, tekee mieli itse tehdä samoin ja tarttua johonkin uuteen aiheeseen. Sitä ennen olisi kuitenkin uskallettava lähettää nykyinen käsikirjoitus kustantajalle. On päiviä, jolloin olen valmis uskomaan esilukijan kehuvat kommentit ("jännittävä, väkevä ja mieleen jäävä kertomus"), ja sitten on päiviä, jolloin tarinani on teennäinen, surkea ja pintapuolinen raapustus, jolla voi korkeintaan pyyhkiä puota.

No, on totuus mikä hyvänsä, kohta teksti lennähtää maailmalle, eikä sitten voi muuta kuin pitää peukkua.