Kirjoittajan pää

Valo lisääntyy, marjapensaiden ja hedelmäpuiden silmut paisuvat, varpuset sirputtavat innolla ja kissa paistattelee päivää portailla. Vaan mitä tekee kirjoittaja?

Yrittää ehtiä kaiken: Välillä hän sulkee silmänsä koko keväältä, kirjoittaa uutta novellia, oikolukee tulevan lastenkirjan käsikirjoitusta ja korjailee palautteen perusteella vanhaa novellia. Välillä hän toki käy puutarhassa tai lampolassa huhkimassa, istuu työpöytänsä äärellä kirjastossa ja käy juoksulenkillä tuulettamassa päätään.

Joskus sinne kirjoittajan päähän tunkee kummallisia ajatuksenpätkiä: Pääsisi kai sitä helpommallakin? Miksi kummassa pitää kirjoittaa, kun töitä ja kiirettä on muutenkin? Kuka törppö on hommannut kaikki nuo eläimet hoidettavakseen? Kannattaisiko kirjoittaa vähemmän ja parempaa? Vaikka yksi novelli kymmenessä vuodessa. Vai onko tällä kirjoittajalla yhtään mitään sanottavaa, saatikka kykyä sanoa se?

Sitten kirjoittajan ylikuormitettu pääraukka taas rauhoittuu hetkeksi keskeneräisen tehtävän ääreen ja jostain tulee hetkeksi varmuus, että juuri nyt näin on ihan hyvä. Että mahdotonta olisi ihan toisin, köyhempää ja hiljaisempaa.

Juuri nyt se pää taas vallan surisee ja kirjoittaja intoilee. Hänet on nimittäin kutsuttu alakouluihin kirjoittajavierailulle. Ja saa vinkatakin. Saa omien kirjojensa lisäksi kertoa ihanista, kummallisista, pelottavista, jännittävistä, koskettavista ja vaikka mistä kirjoista. Saa tavata pieniä lukijoita, joilla on tarinoidennälkä ja lorujenjano, joilla on pienet siivet kantapäissä ja mahtavia tuulia hiuksissa. Miten etuoikeutettua onkaan tavata heitä!

Sellainen se kaikkiaan on, pienen kirjoittajan pää. Vähän liian täynnä kaikkea, vähän liian innostunut kaikesta ja ajoittain mahdottoman epävarma itsestään. Ja siihen on nyt tyytyminen, sillä edes ulkomaisesta nettikaupasta ei tiettävästi ainakaan vielä saa tilattua uutta.

Tulevaa

Vuoden 2013 lopussa sain kuulla hyviä julkaisu-uutisia. Ennen virkavapaata kirjoitin yhdessä toisen kirjailijan kanssa varhaisteini-ikäisille suunnatun jännitys/kauhunovellikokoelman. Sen julkaisujuhlia vietetään huhtikuussa 2014!

Vuodenvaihde onkin sujunut tiiviisti tarinakokoelman kimpussa tekstiä hioen, nimiehdotuksia heitellen ja kuvitusluonnoksia kommentoiden. Kirjoittaminen kimpassa on sekä ihanaa että haasteellista. Mahtavaa on se, että työ ei ole yksinäistä. Toisen ideat ruokkivat omia ja parhaimmillaan kokonaisuus on jotain ihan uutta ja upeaa molemmille. Toinen puoli on se, että pilkkua viilatessa ja muutoinkin täytyy ottaa huomioon kustannustoimittajan kommenttien lisäksi myös toisen kirjoittajan mielipiteet. Omastakin tekstistä tulee yhteistä omaisuutta, sen on palveltava kokonaisuutta. Onneksi minulla on tässä hankkeessa paitsi hyvä kirjoittajakaveri myös loistava kustannustoimittaja, joka osaa sekä kuunnella kirjoittajia, että sanoa tarvittaessa viimeisen sanan.

Yhteistyötä on opeteltu myös toisella rintamalla. Taidetoimikunnan romaanikurssista jäi elämään neljän kirjoittavan naisen ryhmä. Kokoonnumme säännöllisesti, annamme palautetta teksteistä ja onpa meillä vireillä yhteinen tietokirjahankekin. Kustantaja näytti alustavasti vihreää valoa tällekin kirjalliselle projektille, joten parhaimmillaan ensi vuonna saan viettää kaksia julkkareita. Tietokirja onneksi ilmestyy vasta syksyllä, mutta käsikirjoituksen deadline on toukokuussa, joten laakereilla ei lepäillä keväälläkään.

Jotta aika ei kävisi missään välissä pitkäksi, olen lisäksi alkanut kirjoittaa novelleja. Aikuisille. Käsittämätöntä. Olen tähän asti kuvitellut, ettei minulla ole aikuisille mitään sanottavaa. Onneksi novelleilla ei sentään ole mitään määräpäivää. Paitsi että suunnittelin kirjoittavani yhden joka kuukausi. Vuoden lopussa olisi kokoelma kasassa. Oi voi, kuulostaa pahasti uudenvuoden lupaukselta.