Kirjoittajan pää

Valo lisääntyy, marjapensaiden ja hedelmäpuiden silmut paisuvat, varpuset sirputtavat innolla ja kissa paistattelee päivää portailla. Vaan mitä tekee kirjoittaja?

Yrittää ehtiä kaiken: Välillä hän sulkee silmänsä koko keväältä, kirjoittaa uutta novellia, oikolukee tulevan lastenkirjan käsikirjoitusta ja korjailee palautteen perusteella vanhaa novellia. Välillä hän toki käy puutarhassa tai lampolassa huhkimassa, istuu työpöytänsä äärellä kirjastossa ja käy juoksulenkillä tuulettamassa päätään.

Joskus sinne kirjoittajan päähän tunkee kummallisia ajatuksenpätkiä: Pääsisi kai sitä helpommallakin? Miksi kummassa pitää kirjoittaa, kun töitä ja kiirettä on muutenkin? Kuka törppö on hommannut kaikki nuo eläimet hoidettavakseen? Kannattaisiko kirjoittaa vähemmän ja parempaa? Vaikka yksi novelli kymmenessä vuodessa. Vai onko tällä kirjoittajalla yhtään mitään sanottavaa, saatikka kykyä sanoa se?

Sitten kirjoittajan ylikuormitettu pääraukka taas rauhoittuu hetkeksi keskeneräisen tehtävän ääreen ja jostain tulee hetkeksi varmuus, että juuri nyt näin on ihan hyvä. Että mahdotonta olisi ihan toisin, köyhempää ja hiljaisempaa.

Juuri nyt se pää taas vallan surisee ja kirjoittaja intoilee. Hänet on nimittäin kutsuttu alakouluihin kirjoittajavierailulle. Ja saa vinkatakin. Saa omien kirjojensa lisäksi kertoa ihanista, kummallisista, pelottavista, jännittävistä, koskettavista ja vaikka mistä kirjoista. Saa tavata pieniä lukijoita, joilla on tarinoidennälkä ja lorujenjano, joilla on pienet siivet kantapäissä ja mahtavia tuulia hiuksissa. Miten etuoikeutettua onkaan tavata heitä!

Sellainen se kaikkiaan on, pienen kirjoittajan pää. Vähän liian täynnä kaikkea, vähän liian innostunut kaikesta ja ajoittain mahdottoman epävarma itsestään. Ja siihen on nyt tyytyminen, sillä edes ulkomaisesta nettikaupasta ei tiettävästi ainakaan vielä saa tilattua uutta.