Kaikki alkoi siitä, että olen hiukan hätäinen luonteeltani. Kirjoitin käsikirjoituksen viimeisen lauseenkin jo aikoja sitten. Jossain välissä tajusin, että tarina etenee liian hätäisesti, se on kuin luuranko, joka tarvitsisi lihaa ympärilleen. Nyt olen kirjoitellut sitä lihaa, kunnes vastaan tuli ensimmäinen todellinen este. Tapahtumissa oli liian iso hyppy: ei voi olla äärimmäisen tärkeää takautumaa ja heti sen perään lukua, jossa on iso paljastus koko jutun juonesta. Paljastusta täytyy valmistella, lukijaa täytyy kuljettaa hiukan hitaammin sitä kohti. Mutta mitä reittiä?
Tänä aamuna keksin vastauksen. Se on kissa. Se on iso, harmaaraidallinen, paksuposkinen kollikissa, jonka toinen korva on revennyt. Se on sellainen kissa, joka ei väistä ketään eikä mitään.
Enempää en paljastakaan, vaan olen kissoineni valmis jatkamaan kirjoittamista. Harmi vaan, että yhden kohdan muutos käsikirjoituksessa tarkoittaa koko tekstin läpikäymistä, sillä ärhäkkä kissa saattaa muuttaa monta asiaa kokonaisuudessa. Kissat ovat sellaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti